Jari Lemmetyinen, 56-vuotias tuotekehitysjohtaja Parolasta kertoo, että Ukrainan sodan myötä miehittämättömät lennokit eli droonit, joita myös Puolustusvoimat käyttää, ovat voimakkaasti yleistyneet.

Niitä voi käyttää esimerkiksi tiedusteluun ja panssarintorjuntaan – droonit ovat usein hyvinkin pieniä, joten ilmapuolustuksen on vaikea havaita niitä. Drooneja voidaan myös lähettää taivaalle parveilemaan, ja ne voidaan joko etälaukaista tai ne etsivät itse tuhottavat kohteensa. 

Tiedustelun kehittäminen on erityisen tärkeää, sillä tieto on valtaa. Taistelijalla voi esimerkiksi olla käytössään lähitiedusteluun sopiva pieni drooni. 

Perinteisellä puolella tykistön tarve ja käyttö on edelleen massiivista. Ruotsi otti aikanaan toisen lähestymistavan, ja ajoi tykistönsä lähes alas, kun taas Suomessa on aina ollut vahva tykistö. 

Tulevaisuuden asejärjestelmissä esiintyvät esimerkiksi laser, raidetykit ja erilaiset mikroaaltoaseet. Mikroaalloilla vaikutus perustuu lämpövaikutukseen, joka saa

kohteen väistämään ja lopettamaan toimintansa. Raidetykkiä on kokeiltu esimerkiksi Yhdysvaltain laivastossa. Se vaatii valtavat määrät energiaa, mikä on yhteistä monille tulevaisuuden asejärjestelmille. Tämä osaltaan vähentää niiden laajempaa käyttöä, sillä yllä mainitut järjestelmät ovat paitsi energiasyöppöjä, myös suurikokoisia ja kalliita järjestelmiä. 

Laseraseet ovat sinänsä kenttäkelpoisia, sillä niillä voidaan tarkasti eliminoida pieniäkin kohteita drooneista kranaatteihin. Lisäksi niitä voidaan hyödyntää miinanraivauksessa. Ne ovat kuitenkin kalliita pienimuotoiseen käyttöön, mutta niillä voidaan hoitaa esimerkiksi tukikohdan suojausta. Laseraseiden nopea kehitys on yllättänyt Lemmetyisenkin.

Suomessa asejärjestelmien kärjessä toimii Patria. Esimerkiksi takaaladattavat kranaatinheittimet pitävät miehistön paremmin suojassa, mahdollistavat pidemmän kantaman ja ne voivat itse tehdä laskentatoimet kohteeseen, erillisen laskinjärjestelmän sijaan.

Tekevätkö uudet järjestelmät ihmisestä tarpeettoman?

Lemmetyinen sanoo painokkaasti, että vaikka aseet kehittyvät, taistelijaa tarvitaan aina. Autonomisten järjestelmien käyttö on kasvussa, mutta esimerkiksi kansainväliset sopimukset rajoittavat niiden käyttämistä, koska on kyseenalaista, voisiko täysin autonominen asejärjestelmä erottaa siviili- ja sotilaskohteet humanitaarisen oikeuden edellyttämällä tavalla. 

Uusien järjestelmien kehittäminen jatkuu silti. Yhdysvaltain armeija on kokeillut esimerkiksi niin sanottuja muuleja, jotka kantavat taistelijoiden varusteita, sekä ulkoisia tukirankoja, joilla vahvistetaan taistelijaa. Näissäkin ongelmaksi muodostuvat hinta ja energia, jonka toimittaminen taistelukentälle on hankalaa. Toistaiseksi latausongelmia ei ole onnistuttu ratkaisemaan käytännönläheisellä tavalla.

Taistelijan lisäksi Lemmetyisen mukaan tullaan aina tarvitsemaan luoteja. Tulevaisuudessa kuitenkin taistelijan tilannetietoisuus tulee lisääntymään, kun esimerkiksi kypärään saadaan radion lisäksi vaikkapa tilannetietoa välittävä näyttö. Tämäntyyppisiä järjestelmiä on jo ajoneuvoissa. Suomessa taistelijoiden koulutuksessa tähdätään jo nyt siihen, että tilannetieto on mahdollisimman laajasti saatavilla. Tulevaisuudessa tietoisuus vain lienee reaaliaikaisempaa ja laajempaa, mikä vaatii myös tietoverkoilta tehoa ja vakautta. Lisäksi suojan sipuli, joka kuvaa suojautumisen eri tasoja, lähtien siitä ettei tule havaituksi, on edelleen relevantti periaate. Perusasiat eli taistelijan aseistus, suojakeinot ja tilannetieto pysyvät keskiössä. 

Eri asejärjestelmien kehittelysykli on luonnollisesti kiihtynyt Ukrainan sodan myötä. Mitä vaikeammin tuhottavia järjestelmiä vastapuoli kehittää, sitä tehokkaampia tuhoaseita kehitetään toisella puolella – ja tämä jatkuu loputtomiin. 

Teksti ja kuva: Nina Lilja ja Anne Sjöblad